Teatteri siirtymävaiheessa: Castorf, Jelinek ja omaperäisyyden etsintä!

Teatteri siirtymävaiheessa: Castorf, Jelinek ja omaperäisyyden etsintä!

Teatterielämässämme tapahtuu paljon, ei vain Wienissä. ”Wozzeckin” esitys jatkui äskettäin Berliinissä 14 vuoden jälkeen Christian Thielemannin johdolla. Suuri vallankaappaus, joka sytyttää tunteita. Samaan aikaan Aix-en-Provence juhlii menestyksiä kappaleilla ”Salome” ja ”Butterfly”. Mitä seuraavaksi? ”Turandot” -elokuvan tuotantoa odotetaan Frankfurtissa, ja Hampurissa on myös jännittäviä projekteja. Kysymys jää kuitenkin, mihin suuntaan saksankielinen teatteri kehittyy.

Viime aikoina äänet ovat kohonneet, jotka arvostavat nykyistä teatterimaisemaa. Saksankielinen teatteri kohtaa monia heikkoja jälkidramaattisen perustajasukupolven matkijia. Nämä ovat hahmoja, kuten Frank Castorf, Elfriede Jelinek ja Christoph Schlingensief, jotka tulevat väistämättä keskusteluun. Itä-Berliinissä vuonna 1951 syntynyttä Castorfia pidetään alansa mestarina, joka osaa suunnitella tietoisesti teatteriaan. Hän työskenteli Volksbühnen taiteellisena johtajana Rosa-Luxemburg-Platzilla vuosina 1992–2015 ja on läheisesti sidoksissa postdramaattiseen teatteriliikkeeseen.

Taistelu omaperäisyydestä

Nuorilla ohjaajilla ei ole helppoa nykyään. Taistelu huomiosta on edelleen päivän asia sitoumusten turvaamiseksi. Teatterin johtajat ja ominaisuudet vaativat ehdotonta omaperäisyyttä. Se saattaa kuulostaa jännittävältä, mutta se ei ole aina helppoa toteuttaa. Katsaus Berliinin Schaubühnen "jättiläiseen aikakauteen", jossa ohjaajat kuten Peter Stein, Klaus Michael Grüber ja Luc Bondy valloittivat yleisön, osoittaa, että aikoinaan juhlittiin paljon enemmän yhtyetyötä ja talokohtaista allekirjoitusta.

Mielenkiintoista on, että suuret näyttelijät, joita kutsutaan muuntajiksi, ovat vähemmän kysyttyjä kuin muutama vuosikymmen sitten. Lisäksi puhekulttuuria pidetään katastrofaalisena. Yöinen "rikoskohtaus" mainittiin esimerkkinä akustisesta käsittämättömyydestä ja häiritsevistä äänistä – ongelma, joka ei koske vain rikossarjoja, vaan myös monia teatterituotantoja.

Postdramaattinen teatteri ja sen haasteet

Postdramaattinen teatteri, joka on vakiinnuttanut asemansa esitysmuotona 1980-luvulta lähtien, edustaa selkeää poikkeamaa perinteisestä puheteatterista. Hans-Thies Lehmannin vuonna 1999 keksimä termi osoittaa, kuinka yhteiskunnalliset kysymykset ja postmoderni filosofiset diskurssit integroituvat tuotantoihin. Erityisen mielenkiintoista on uusi suuntaus kohti dokumentaarista estetiikkaa ja erilaisten diskurssien yhdistämistä arjesta erityisaiheisiin.

Viime vuosina nykydraamassa on palattu realistiseen estetiikkaan, jota kuvataan "postdramaattiseksi teatteriksi". Tällainen kehitys osoittaa, että käännettä realismiin ei pidä ymmärtää askeleena taaksepäin, vaan teatterin uutena lajikkeena.

Teatterin tekijöiden haasteet ovat moninaiset: heidän on jatkuvasti keksittävä itseään uudelleen pysyäkseen ajan tasalla nykyajan kontekstissa. Mutta miten tämä merkityksellisyyden tavoittelu ilmenee käytännössä? Nähtäväksi jää, mutta yksi asia on varma: teatteri tulee olemaan jännittävä pelikenttä myös tulevina vuosina.